Mikko Lehtinen

Sataa runoa Suomi 97.

Muutama rappunen maaliin... sata siintää

97. MAALAISROMANTIIKKAA

Oi katso - miten kaunis on auringonlasku, joka värjää kullallaan kaiken.

On, on - hän vastaa ja miettii miten pukisi äänensä. Miten koko kehollaan kehuisi, myöntäisi kaiken lämmön ja huumaavan illan.

Hän taittaa ruohon huuliinsa roikkumaan, kun toinenkin niityn kukkia kerää.

Oi tuolla - hihkuu neito, joka silmiinsä saa kellot, sinivoimaiset.

Jospa vielä olisi kaunokki ja leinikki... olisi täydellistä...

Sinä... Sinä olet kaunokki - sinä, juuri sinä olet siinä täydellinen... hän toteaa, kuin ohimennen ja vain nopeasti vilkaisee neitoa, kun ujoa rohkeaa kipuillen...

Mitä... minä - punastuu ja naurahtaa. Pysähtyy ja poimii päivänkakkaran vielä kimppuun. Tuntee samoin, tuntee kauneuden. Niin haluasi pojan pukea kukkiin, niityn, illanlämpöön. Miten onkaan onnellinen tämä ilta, miten onkaan onnellinen ihminen, joka saa elää hetken, niinkuin tämän.

Minä... minä sinua olen aatellut... olen sinua sillä paljon... minä, kun en oikein puhuja... olenko minä sinusta sellainen, jotta voisit... voisit aatella? 

Voi raasua, kun noin hikoilee, vaikka ilta viilenee yötä vastaan. Herttainen on, niin olisi hyvä minulle mieheksi. Olenhan minä sinua aatellut myös... olen olen...

Kuuntele, miten sirkat laulaa, miten kimppu tuoksuu, voiko edes olla missään mitään näin kaunista?

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.